Tämä viikko on ollut varsin hiljainen ohjaajan sairastelun ja koulukiireiden takia. Lenkeillä ollaan edelleen otettu molempien piskien kanssa pienimuotoista esine-etsintää. Manun kanssa sujuu kuin leikki ja Gittakin alkaa pikku hiljaa hiffaamaan homman ideaa.
  Sisällä ollaan pari kertaa otettu lähinnä aktivointitarkoituksessa hupinoutoja eli keittiön lattialle kasa leluja, noutokapuloita ja muita epämääräisiä esineitä ja eteisestä lähetys. Koirilla huisin hauskaa painella tavaramäärän keskelle, valita mieleinen esine ja kiikuttaa se ohjaajalle, namiakin vielä saa. Manu on joka kerta järjestelmällisesti hakenut ensin lelut, sitten nouto- ja tunnarikapulat ja vasta viimeiseksi käyttöesineet esim. vanha hammasharja. Gitan kanssa noudettavia juttuja on ollut vähemmän, mutta se taas haki ensimmäiseksi hammasharjan ja lelun vasta noutopalikoiden jälkeen :D
Tänä aamuna oma vatsatauti alkoi jo sen verran helpottamaan, että otin Gitan kanssa vähän tokoa ennen aamuruokaa. G ei meinannut nahoissaan pysyä, kun ruokakuppi odotti pöydällä. Perusasentoja otettiin jälleen suoraan sivulle tuloina namiohjauksella ilman käskyä. Ihan hyvin se jo sujuu (mitä tuo nyt ei namin perässä tekisi), mutta vaati vielä toistoja. Parin askeleen seuraamiset ja niistä pysähdykset varsin hyviä.
  Pitkästä aikaa otettiin vähän kaukokäskyjä eli toisin sanoen asennonvaihtoja maahan-seiso-maahan ja maahan-istu-maahan. G oli niin innoissaan, että maahan-istu vaihdot olivat varsin ilmavia loikkauksia. Maahan-seiso-maahan vaihdot otettiin niin että istuin itse koiran vieressä lattialla ja käskytin. Oikein tyytyväinen saa olla, maahanmenon tekniikka oikea (ensin takamus, sitten etuosa) samoin kun seisomaan nousujenkin. Hyvä Gippana The ehkä-siitä-tulee-vielä-tokokoira!

Yksi päivä mietittiin Gitan laidasta laitaan vaihtelevaa mielialaa, joka näkyy selvimmin tietysti treenatessa. Tajusin (ja toivon), että tuo käytös voisi olla melko pitkälle hormoonitoiminnan "syytä" nimittäin: marraskuussa juoksu > 2-3 viikkoa sen jälkeen hieman apaattinen ja haluton, joulukuun puolivälin jälkeen pääsääntöisesti varsin pirteä ja halukas, 15.1. sterilointi > monen viikon tauko ja sen jälkeen ihan käsittämätöntä vaihtelua hyperenergisyyden ja laiskuuden välillä. Nyt leikkauksesta on sellaiset vajaa 2 kk ja tuntuu, että rouva alkaa pikku hiljaa olemaan "vakaampi" > hormoonitoiminta tasoittuu. Voisiko olla perää? Joka tapauksessa toivon, että mielialan vaihtelut lievenevät steriloinnin myötä.

Manun agiliitojen kannalta tämä kuukausi ei ole mitään juhlaa. Toissaviikon treenit (taisi olla 28.2.) menivät aivan penkin alle, ohjaaja kun fiksuna lähti kipeänä ja superväsyneenä treeneihin superintopinkeenä ja vieläpä varsin omapäisellä tuulella olevan koiran kanssa. Tällä viikolla ei päästy treeneihin ollenkaan (jälleen kipeänä). Kisasuunnitelmia oli jos mitä mm. 11.3. Kotka, 17.3. Kirkkis ja 25.3. Helsinki. Noh, eipä tullut ohjaajalle ajoissa mieleen, että jos kisaamaan mieliin niin täytyy myös ilmoittautu ajoissa. Heiheit siis Kotkalle ja Kirkkonummelle. Helsinki 25.3. ei onnistu myöskään, koska silloin on Tampereen näyttely, jonne ilmoitin karvattoman Silakka-Milon valiurhoihin. Vahingosta viisastuneena laitoin kaikkien huhtikuun ja toukokuun alun agikisojen viimeiset ilmoittautumispäivät nettikalenteriin muistiin. Jahka sitten muistan kalenteria katsoa...